Culture

Yöpöydällä: Yasunari Kawabata – Lumen maa

LumenmaaKoko kesän ajan odottamani ilmastointiflunssa tuli ja otti käsiinsä elokuun kiireisimpänä viikkona. Se toi mieleeni viime vuoden seksihelteet ja maailman pisimmän räkätaudin, jonka aikana ehdin lukea kirjan jos toisenkin. Yasunari Kawabatan Lumen maa ei ehtinyt lojua yöpöydällä montaa hetkeä, sillä aika kului lumisten vuoristojen keskellä nopeasti.

“Ikkunan alla kasvavissa, jo kuihtuneissa krysanteemeissa hän huomasi pieniä jääneulasia, jotka näyttivät liivatteelta; mutta samaan aikaan räystäät tippuivat täyttä päätä.”

Nousevan auringon maasta saapuvat kaunokirjallisuus ei ole koskaan ollut oma lajini. Olen yrittänyt ymmärtää Murakamia ja Ishiguroa, mutta en ole päässyt kummankaan kirjailijan kanssa samalla aaltopituudelle. Toisin kävi Yasunari Kawabatan kanssa.

Avasin Kawabatan klassikkoteoksen ensimmäisen kerran paahtavassa 35 asteen helteessä ja vastakohta pöllyävään lumeen liimasi sormet kirjan kansiin välittömästi. Geishan ja Tokiosta junalla kulkevan miehen välisestä sekä ympäröivistä suhteista kertova tarina on liikuttavan vähäeleinen. Tunnelmaltaan se vei samanlaisiin sfääreihin kuin esimerkiksi Miyazakin Henkien kätkemä -elokuva.

Lumen maa on pyörinyt mielessä vielä vuosi lukukokemuksen jälkeen. Rakastun harvoin kirjojen miljöisiin, mutta Kawabatan luomaan maailmaan palaisin mieluusti. Kylpylähotellin ja sen asukkaiden verkkainen elämänrytmi sai oman elämänkin hidastumaan hetkeksi.

Yasunari Kawabata: Lumen maa. (Tammi, 2012. Alkuteos 1947.)

Japanese literature isn’t my thing, but Snow Country by Yasunari Kawabata changed my perspective.  

Kuva bloggaajan.

My suicide note will be in Helvetica

Photo 14.7.2014 21.41.17

Heinäkuun toinen maanantai oli kaikin puolin tunteellinen päivä. Olin päässyt sitkeän kesäflunssan jälkeen pitkästä aikaa kaupungille ja lasilliset vaihtuivat lopulta Helsingin parhaiden cocktailien kautta Eerikin Kulmaan, taksikyytiin ja mahtipontisiin sitaatteihin.

Lainaus tuntui seuraavana aamuna lähes yhtä suureelliselta kuin edeltävä ilta. Se on kuitenkin helppo antaa anteeksi, kun silmäilee Sam Smithin ajatusmaailmaa tarkemmin. Disclosuren Latch-hitin kautta tutuksi tulleesta artistista on nimittäin kasvamassa yksi tämän hetken aidoimmista ja rehellisimmistä laulajista.

Smithin lauluäänen kauneutta ei käy kiistäminen. Olinkin pitkään varma, että se on solistin ainoa valttikortti musiikkimarkkinoilla. Latchin ilmestymisen aikoihin YouTubeen ilmestyneissä videoissa ei ollut merkkejä mieleenpainuvasta persoonasta tai säkenöivästä karismasta. Ajattelin Smithin jäävän ikuiseksi vierailevaksi tähdeksi.

In the Lonely Hour -debyyttialbumin ilmestyttyä nielaisin sanani valtavalla vauhdilla. Levy tuntui siltä istumalta elämää suuremmalta kokemukselta ja kaiken hehkutuksen arvoiselta. Muutaman kuuntelukerran jälkeen ymmärsin, että kyseessä olikin maailmoja mullistavan kokoelman sijaan elämänmakuisempi teos kuin mitä olin pitkään aikaan äänitteen muodossa kokenut.

In The Lonely Hourissa on hyvin paljon samoja piirteitä kuin Sannin viime vuonna ilmestyneessä debyyttialbumissa. Siitä on tullut paikoin henkilökohtainen ja arkinenkin levy, joka luo iholle omat painaumansa. Smith on albumilla harvinaisen auki, eikä ylimääräistä pintaa ole. Läsnäolo jatkuu myös haastatteluissa, joista Flauntissa ollut lainaus on jäänyt aitoudessaan mieleen:

“I was not too much of a game guy; I normally just sat in my room and listened to female singers.”

Albumin suosikkihetkikseni ovat tähän mennessä kasvaneet vanhankantainen I’m Not The Only One, mahtipontinen Like I Can ja katkera Good Thing. En voi olla myöskään ylistämättä radioissa tiheään soivaa Stay With Me -kappaletta, jonka kauneudesta en tule pääsemään yli vielä tämän vuoden puolella.

In The Lonely Hourin koukku on vahvassa samaistumisen tunteessa. Faderin haastattelun lukemisen jälkeen en voinut tehdä enää muuta kuin heittää henkiset yläfemmat ja toivoa Smithille pitkää uraa:

“I want to grow down a bit over the next few years. It’s quite strange to say, but I feel like I’ve got quite an old head on my shoulders. I want to let go and have fun a bit more. But I want to be wise. I want to see the world. I want to be rich in all the foods I’ve tasted and all the places I’ve been and all the people I’ve kissed. I want to be rich in every single way.”

Lisää mainiota musiikkia löydät Rosvot-blogiportaalista.

Kuva kirjoittajan.

Viileyden perikuva

Photo 15.7.2014 19.55.13

Olen ollut aina varsin omaehtoinen sen suhteen, mitä tulee elämään ja sen osa-alueisiin. Karttuneiden vuosien mukana on tullut kuitenkin jokin alkukantainen tarve idolisoida ihmisiä muusikoista elokuvatähtiin ja seurata heidän tekemisiään aiempaa intohimoisemmalla pieteetillä.

Yhdysvaltalainen Flaunt-lehti on antanut julkisuuden henkilöille poikkeuksetta omanlaisensa valokeilan. Tähdet eivät ole saaneet ainoastaan palstatilaa, vaan aviisilla on ollut tapana lukea taiteilijoita ja sijoittaa heidät täysin omanlaisiinsa editorial-kuviin. Esimerkiksi musiikkinero Nicolas Jaar vakuutti lehden vieraana viime vuoden puolella synkissä ja jopa keski-aikaisissa kuvauksissa ja lehden uusinta numeroa tähditti puolestaan yksi universumin koleimmista ihmisistä, Michael Pitt.

Swag on pojille, tyyli miehille, mutta viileys on omistettu täysin rokkitähdille. Pitt kuuluu ehdottomasti jälkimmäisimpään kategoriaan, vaikka tutustuinkin näyttelijään ensimmäisen kerran Haneken Funny Games -elokuvan jenkkiversion kautta. Näyttelijän esittämää roolia sadistisena yksityiskoulun kasvattina voi kuvailla hyvällä omatunnolla hyytäväksi ja sen jättämät jäljet vaivasivat niin pitkään, että Pittin matkaa piti alkaa tutkia elokuvan jälkeen.

Pitt ei ole urallaan juurikaan loistanut blockbustereiden keulakuvana, mutta rosteriin on kuulunut indie-elokuvien lisäksi muuta siistiä. Näyttelijä on muun muassa ihan oikea rokkari: Pitt julkaisi yhden levyn Pagoda-nimisen orkesterin kanssa viime vuosikymmenen lopulla. Bändin soundi oli lainattu 90-luvun alusta ja se kuulosti hämmentävältä Incubuksen sekä The Smashing Pumpkinsin sekoitukselta. Sittemmin bändi haudattiin, koska aika loppui traagisesti kesken. Sen toki ymmärtää myös Kurt Cobainia esittäneeltä näyttelijältä.

Taiteilija on käynyt sekoittamassa myös muotipiirejä. Vuonna 2009 silloinen Yves Saint Laurent mainosti miesten talvimallistoa psykedeelisellä videolla, jossa Pitt kuunteli eroottista puhetta kameran filmatessa lähikuvaa näyttelijän kasvoista. YSL:n videota tunnetumpi lienee Pradan kesämalliston mainoskampanja, jossa tähti stailattiin Hollywoodin kulta-ajan mukaisesti. Yhdessä mainoskuvista Pitt poseeraa päällään paita, jota en ole saanut vieläkään pois mielestäni. Tuskin saan ikinä.

Viimeiset viileyspisteet Pitt kerää kuitenkin esiintymisestään erään punklegendan musiikkivideolla. Näyttelijä tähditti Joey Ramonen What a Wonderful World -coverin videota silloisen tyttöystävänsä kanssa. Saatuani tietää Pittin Ramones-kytköksistä, tahdoin heittää jo hanskat tiskiin ja luovuttaa tämän elämän suhteen. Aikaa kului, ostin tähden kuvittaman lehden ja tyynnyin pari lämpöastetta.

Tähdet tähtinä ja idolit idoleina, mutta esikuvia on hyvä olla. Toiset niistä ovat vain viileämpiä kuin toiset.

Pysyt avautumisteni tahdissa parhaiten tykkäämällä blogin Facebook-sivusta.

Photo 15.7.2014 19.54.15

Photo 15.7.2014 19.54.49

Photo 15.7.2014 19.56.29

Kuvat kirjoittajan.
Navigate